Tämän viikon battlessa äänet jakautuivat niin, että Slipknot voitti neljällä äänellä Soilin kolme ääntä. Tai vaihtoehtoisesti äänin 5-4, koska Kervå tykkäsi niin kauheasti, että antoi molemmille pisteet. Arvasin kyllä jo etukäteen, että aika harva noista tykkää. Eipä siitä sitten sen enempää.

Joka paikassa Blogistaniaa myöten jauhetaan nyt tuosta Tuusulan hommelista. Kai se on pakko työntää sitten lusikka tuohon soppaan. Paha olo tulee, kun ajattelee niitä paikalla olleita ja heidän lähimmäisiään, mutta muuten en jaksa riehaantua asiasta. Pisti se kuitenkin eilen jälleen miettimään tätä lapsiaspektia. Että miten se on niiden omien lasten kanssa. Haluanko tehdä lapsia tähän maailmaan? No, tämä nyt ei ole kovin ajankohtainen kysymys minulle. Eikä tuo Tuusulan tapaus oikeastaan liity siihen mitenkään, koska en usko sen laukaisevan minkäänlaista epidemiaa. Eikä tämä liity siihenkään, että maailma minusta per se (heh heh, tuo on aina niin hauska sanoa) olisi niin paha paikka, vaan lähinnä se huoli. Minä vihaan huolestumista ja minä olen aina ihan sairaan huolissani lähimmäisistäni aivan turhan takia. Jos tuntikin kuluu, etten kuule jostakusta (jota olen yrittänyt tavoitella), niin kaikki pahimmat kauhuskenaariot hiipivät päähäni, kehitän instant-vatsahaavan ja hypin seinille. Ja miettikää sitten, jos minulla olisi lapsi, josta huolehtia ja huolestua! Tai mitä jos minun lapsellani olisi vaikeaa? Mitä jos hän sekoaisi päästänsä, enkä minä huomaisi merkkejä, ja sitten tapahtuisi jotain tällaista?! Karmivaa ajatellakin!!! (Mutta kyllähän minä silti niitä lapsia voin ainakin yrittää väsätä, jos pot.raks. hamassa tulevaisuudessa niin toivoo).

Nyt on ihan sellainen olo, että olen tulossa kipeäksi. Blaah. Ei olisi aikaa. Toivottavasti tämä on vain jotain allergiaa.

Blaah.

Kuunnelkaa hyvä biisi, katselkaa Michael Mooren ohjaama video.



Adblock




Ps. Lagitus.net huuteli taas äsken, että "Näyttää siltä että tietokanta on mennyt rikki." juuri samalla hetkellä, kun olin tallentamassa postausta. Oh joy.