Yksi pienoinen keskustelu herätti ajatuksia pienessä päässäni. Mietin näitä ihmisten masentuneisuuksia ja sitä, miksi elämä on monelle niin vaikeaa. Huomautan vielä, että kirjoitukseni ei nyt koske ihmisiä, joilla on joku fyysinen tai mielenterveydellinen ongelma, joka vie elämänhalun. Ja tiedän, että myös masennus on sairaus. Käytän nyt sanaa masennus tarkoittamaan enemmänkin sitä, että elämä on niin mielettömän vaikeaa, enkä pelkästään lääkärin toteamaa depressiota. (Kauhea selittely jo heti alkuun, että en tulisi väärin ymmärretyksi, ja todennäköisesti tulen kuitenkin).

Minä en siis ole masentunut. Nykymaailmassa toisinaan tuntuu, että joutuu jopa puolustelemaan itseään, koska ei ole masentunut. Saa kuulla kommentteja, joista tulee fiilis, että olen hotopäinen ja elän omassa pikku maailmassani, koska en ymmärrä, että elämä on vaikeaa. Jos olisin riittävän älykäs ja ymmärtäisin asioita paremmin, niin masentuisin itsekin. Ehkäpä sitten niin.

Minä en ole masentunut. Minä en aina ymmärrä miksi toisille elämä on niin vaikeaa. Miksei tätä saa sanoa ääneen? En minä voi aina ymmärtää. Ymmärtävätkö masentuneetkaan minua? En minä sano kenellekään, että piristy ja lähde lenkille, jos elämä kerta potkii päähän, enkä vähättele kenenkään masennusta. Minua itseäni vituttaa aina toisinaan useamman baarin voimalla, mutta selviän siitä ämpyilemällä päivän tai pari. Miksei joku muu samanlaisessa elämäntilanteessa oleva ihminen selviä?

Minä tiedän kyllä, että on ihmisiä, joilla on "oikeat" syyt olla masentuneita, kuten vaikka kurja lapsuus tai paskan lentäminen tuulettimeen isosti isompana. (Enkä rupea määrittelemään ilmaisuani "oikea". Kaikki syyt ovat tietysti oikeita, mutta en keksi nyt parempaakaan sanaa tähän tilanteeseen). Tiedän myös, että on paljon niitä, joille ei varsinaisesti ole tapahtunut mitään pahaa koskaan ja niitä joilla on kaikki mahdollisuudet elämässään ja koko maailma jalkojensa juuressa, ja jotka ovat siitä huolimatta masentuneita. Miksi? Eikö tässä yhteiskunnassa siinä tapauksessa ole jotain pahasti vialla?

Miksi elämme nykyisin maailmassa, jossa on trendikästä olla kiireinen? On tosi noloa, jos kalenterissasi täysin vapaita iltoja, eikä ole mitään menoa eikä meininkiä. Ihmisen arvo mitataan hänen omien suoritustensa ja saavutustensa mukaan. Samaan aikaan firmat yrittävät päästä eroon siitä ikävästä pikku menoerästä nimeltänsä työvoima, jotta osakkeiden omistajat saisivat lisää kahisevaa salkkuihinsa. Mikään ei ole varmaa, mihinkään ei voi luottaa, eikä meillä ole enää juuri minkäänlaisia turvaverkkoja ympärillämme. Asumme kaukana läheisistämme ja sukulaisistamme. Lapset ovat koulun jälkeen yksin kotona tai kaduilla tekemässä typeryyksiä, koska kukaan ei ehdi huolehtia heistä ja viettää aikaa heidän kanssaan. Missä vaiheessa tähän tulee stoppi? Oikeasti?

Minun mielestäni elämänfilosofiallakin on jotain tekemistä asian kanssa, että masentuuko vai ei. Heitän usein huumorilla olevani zen, mutta ei se välttämättä ole niin kovin kaukana totuudestakaan. En meditoi, mutta zen-buddhalaisuudessa on paljon hyviä ajatuksia. Nähdään maailma sellaisena kuin se on. Minä en jaksa stressata. Minulla on oikeasti 3-kympin kriisi päällä, enkä tiedä mitä ihmettä teen tulevaisuudellani. En silti jaksa masentua ja miettiä tuota joka ilta, koska jollain kummalla tavalla uskon kuitenkin, että asiat tulevat järjestymään. Ainahan ne ovat järjestyneet. Voin olla täysin hakoteillä ja hetken päästä kaikki rämähtää päin näköäni. Ehkä jo vuoden päästä ymmärrän kaikkia masentuneita täydellisesti. Tai ehkä olenkin oikeassa ja asiat järjestyvät.

Wikipedian mukaan 5-6 % suomalaisista kärsii masennuksesta, joten onnekkaita masennuksesta kärsimättömiä ihmisiä suomalaisista on silloin 94-95 %. Mutta mikähän olisi prosenttijako täällä Blogistaniassa? Minusta ainakin tuntuu, että on helpompi löytää masentuneiden kirjoittamia blogeja, kuin masentumattomien kirjoittamia blogeja. Ja ei, en sano tätä siksi että asia häiritsisi tai ärsyttäisi minua. Olen vain tehnyt havainnon. Itse asiassa toivoisin, että jokainen masentunut aloittaisi oman blogin, jos kirjoittaminen tai tämä yhteisöllisyys vain yhtään tuntuu auttavan ja toimivan terapiana. Toivoisin, että saataisiin kaikki sata prosenttia suomalaisista tuonne onnekkaiden masentumattomien puolelle.

Jep, minusta elämä ei ole vaikeaa. Miksi minusta tuntuu siltä, kuin tähän perään pitäisi laittaa anteeksipyyntö?


Ps. Vastuu tämän kirjoituksen tarkoituksen ja sävyn tulkinnasta on jokaisen omien korvien välissä. Älkää tulko laittamaan sanoja minun suuhuni.