Ääh ja puuh. Aamulla meinasin toivorikkaana lähteä pyörällä töihin, mutta eikös se takakumi ollut taas tyhjä. (Kirjoitin ensin vahingossa tyhmä. No sama asia.) Voi paska, että se on siis paskana se kumi. Tietysti heti, kun tuli näin hienot ilmat. No ei auta, uusi sisäkumi on hommattava. Blaah.

Jouduin sitten aamulla odottelemaan bussia vartin verran, kun en jostain syystä ollut osannut ajoittaa lähtöäni paremmin. Luotin siis siihen, kuin rikkinäiseen korts... sisäkumiin, että pääsen pyörällä töihin. Onneksi oli näin hieno ja lämmin aamu, niin tassuttelin sitten siinä ympäri puhtoista lähiötäni. Aamulla on sitten mukava kävellä ulkona (kauniilla säällä), kun missään ei oikein liiku ketään ja luonto on jotenkin niin kaunis. Kello oli siis jotain jälkeen seitsemän ja tein havaintoja, että toisesta lähipubistamme tuli ulos (siihen aikaan!) kaksi henkilöä ja laittoivat oven perässään lukkoon, ja myös lähipizzeriamme ovi oli auki, vaikka sen pitäisi aueta vasta iltapäivällä. Hetken ehdin jo epäillä lähteneeni totaalisen väärään kellonaikaan töihin. Mutta koska isit veivät lapsiansa päiväkotiin, arvelin olevan kuitenkin jo aamu.

Laitoin tänään rohkeasti töihin päälleni tämän AIC-paitani, vaikka epäilinkin, ettei ole kauhean sivistynyttä laittaa bändipaitaa töihin. Tämä on kuitenkin niin kaunis paita ja tuskin kukaan on täällä koskaan kuullutkaan Alice in Chainsista, joten uskaltauduin ottamaan riskin. Tai siis paljonpa minua kiinnostaa mitä muut ajattelevat vaatteistani. Ei täällä ole mitään pukeutumiskoodejakaan. Odotin kuitenkin, että ihmiset kadulla ja bussissa lakoaisivat jalkoihin kumartamaan paitaani, mutta kukaan ei reagoinut mitenkään. Wtf?

Hauskaa on se, etten tunnen saaneeni tämän kirjoittamisen ilon takaisin. Kesä- ja heinäkuun tuntui siltä, että tästä kirjoittamisesta oli tullut ihan kauhean vaikeaa. Nyt yhtäkkiä huomaan tämän olevan taas kovin helppoa ja kivaa. En siis väitä, että juttujen taso olisi parantunut, mutta itselleni tämä on paljon kivempaa taas. Olen ehkä päässyt vihdoin mukaan tähän nine to five -elämänrytmiin (tai seven to three oikeastaan). Nyt, kun tämä jo loppuukin sitten ensi viikon jälkeen. (Josta en oikeasti ole yhtään pahoillani).

Olen tässä nyt listaillut jo niitä hyviä puoliani hieman, mutta koska ilmeisesti jaarittelu ei ole hyvä puoleni, tai siis se on huono puoleni, niin en ehdi nyt työaikaan jaarittelemaan kaikista kymmenestä hyvästä puolestani. Jää muuten hommat tekemättä. Mutta pyhästi lupaan, tässä ja nyt, että tänä iltana omakehu tulee haisemaan!

Sitä odotellessa, ta ta!