Yhtäkkiä tuntuu, että ihmiset ympärilläni ovat alkaneet aikuistua. Seurustellaan vakavasti, muutetaan yhteen, suunnitellaan häitä, saadaan vauvoja... Olen kauhean iloinen kaikkien puolesta, mutta koska meistä oikein kasvoi isoja? Miksei minusta kasva? Miksi minä yhä näytän alle 18-vuotiaalta (Alkon tätien mielestä) enkä tiedä mitä tekisin elämälläni? Ja koska on oikein minun vuoroni olla onnellinen? Silleen ihan kunnolla. Onnellinen toki voin olla ilman miestäkin, mutta olisi ihan kiva saada edes jonkinlainen vakaa mielikuva ja mielenrauha tulevaisuudesta. Edes hetkeksi.

Kun olin varhaisessa murrosiässä, olin täysin vakuuttunut, että en tule koskaan elämäni aikana seurustelemaan yhdenkään pojan kanssa. Olin varma, että yksikään mieshenkilö ei tule koskaan kiinnostumaan minusta. Sitten ne naps yhtäkkiä alkoivatkin kiinnostua ja sitten naps yhtäkkiä seurustelinkin. Nyt alan taas olla aika lähellä tuota teini-iän vakuuttuneisuutta: sait Tiina jokusen miehen, mutta nyt riitti. Nyt laitetaan hanat kiinni. Olen myös melko vakuuttunut siitä, että minusta ei ikinä tule yhtikäs mitään. Noin niinkuin uran kannalta. Ei minulla ole tarvittavia suhteita päästäkseni siihen isoon oravanpyörään kiinni. No ei senkään niin väliä, mutta olisi kiva, jos olisi edes suunnilleen vakaa talous ja työ, jota ei inhoa. Ja ehkä myös joku jota pussailla.

Mietin tuossa myöskin, että vaikka en olekaan mikään vauvakuumeinen ihminen koskaan ollut, enkä ole vakuuttunut haluanko lapsia, niin jos jonkinlainen vahinko sattuisi, niin varmastikin sen antaisin tulla maailmaan. Tässä iässä ilman kovin perusteltua syytä tuntuisi aika julmalta tehdä muutakaan ratkaisua. Mutta milläs sen elättäisin? Jos oletetaan, että olisin yksinhuoltaja opiskelija, niin millä sitä tulisi toimeen? Pelottavia ajatuksia. Parempi kai huolehtia, ettei sellaista vahinkoa pääse tapahtumaan (tosin niitä taitaa tapahtua juuri vahingossa), ennen kuin on joku mies nalkissa. Että edes olisi sitten kaksi kantamassa vastuun.

Olen myös miettinyt viime päivinä sitä, että mikä on eettisesti ja moraalisesti oikein lapsen hankinnassa. Ensinnäkin sitä, onko tämä maailma sellainen paikka, johon haluan tai uskallan lapsia tehdä. Mutta myöskin sitä, että jos toisella vanhemmista on joku perinnöllinen sairaus (vakavahko sellainen), onko silloin oikein haluta biologinen lapsi? (Tämä ei koske itseäni eikä ihmisiä ympärilläni, mutta olen vain miettinyt.) Miksi joillakin ihmisillä on itsekkäästi niin suuri vimma saada levitettyä omia geenejänsä, että lapsen on oltava biologisesti oma, hinnalla millä hyvänsä? Sitten tutkitaan sikiötä, että onko kantaako se niitä huonoja geenejä vai ei. Tiedän, että siitä on keskusteltu enemmänkin, onko lapsivesitutkimukset tai vastaavat (mitä nyt ovatkaan) eettisiä, mutta en nyt ota siihen kantaa. Olen ainoastaan pohtinut sitä, että miksi niin monille sen lapsen pitää olla omaa verta ja lihaa, että sen vuoksi käydään jos jonkinlaisia kärsimyksiä läpi mieluummin kuin adoptoidaan. Yksi entinen työkaverini kävi tosi kivuliaita hedelmöityshoitoja läpi ja sanoi, että hänelle adoptio ei ole vaihtoehto. Miksi ihmeessä ei? Minusta ainakaan minun omissa geeneissäni ei ole mitään niin hienoa, että niiden olisi pakko jatkua seuraavassa sukupolvessa. Ja sitten taas täällä maailmassa on niin luvattoman paljon äidittömiä ja isättömiä lapsia. Yksi ystäväni on sitä mieltä, että tähän maailmaan ei tarvita yhtään uutta lasta lisää niin kauan, kuin täällä on vielä yksikin orpo lapsi. Kaunis ajatus, mutta täysin mahdoton.

Diplomaattisesti huomautan tähän loppuun, että en missään tapauksessa vastusta sitä, että ihmiset tahtovat biologisia lapsia. Olen vain sitä mieltä, että se ei ole ainut vaihtoehto olla rakastava äiti tai isä. Ja sen on oltava lapsen etu ennen kaikkea.