Piti varmaan kirjoittaa jotain hauskaa ja muka-nokkelaa tänään, mutta fiilikset vähän katosivat, kun luin Brimin blogia. Nyt ei sitten justiinsa naurata. Tuntuu niin kohtuuttomalta, että toinen tulee aina rytisemällä alas, jos on vähän aikaa ollutkin kivaa. Mutta kukapa on väittänyt, että elämä olisi reilua. Joskus sitä vaan tahtoisi ottaa edes murto-osan toisen murheista, kun itsellä on hartiat, joilla kantaa.

On tämä blogistania vaan ihmeellinen paikka. Olen saanut huomata, että virtuaalinen välittäminen on oikeasti todella vaikeaa. On helppo kirjoitella ihmisille hali-kommentteja ja tsemppausta, mutta sitten kun on isot murheet kyseessä, niin olo on aika avuton. Jos joku katoaa linjoilta, niin mistään ei yleensä saa tietää mihin se ihminen on kadonnut. Ja jos jollain on suruja ja huolia, niin oikeasti et pysty tekemään muuta kuin toivomaan parasta ja pelkäämään pahinta. Ei pysty halaamaan eikä lohduttamaan oikeasti. Kirjoitetut sanat taas tuntuvat joskus niin tyhjiltä.

Tämä kiintymyksen määrä toisiin bloggaajiin on kyllä yllättänyt minut ihan täysin. Tänään aamulla juuri naureskelin sitä, millainen voimajaxuhalittaja minusta on täällä tullut. En oikeasti ole live-elämässäni mikään halailija, mikäli kissoja ei lasketa. Kissoja kyllä pusuttelen ja halailen minkä ehdin, mutta en ihmisiä. Ehkä rinnastankin teidät, rakkaat kanssabloggaajani, kissoihin.

Palaan ehkä illemmalla vähän köykäisemmillä jutuilla taas ruotuun. Sitä odotellessa voitte käydä vastailemassa ystäväkirjaani, ketkä ette ole vielä käyneet! (Haukansilmäni nimittäin havaitsi uusia tilaajia.) Noita tilaajia/lukijoitakin kun nyt on kertynyt jokunen kourallinen, niin heräsin kummastelemaan, ettei minua kuitenkaan olla kovin pahasti haukuttu vielä tuolla kommenttiosastolla. Ilmeisesti se on niin, että maassa makaavaa on helpompi potkia. Jatketaan kuitenkin samaan malliin. Älkää vaan alkako haukkua minua nytkään, koska en välttämättä osaa ottaa vastaan negatiivista palautetta kauhean rakentavasti!

Että hali hali vaan kaikille!