Huulirasva-addiktin työpöytä

Kiitos kovasti kaikille synttärionnitteluista! En olekaan eläissäni saanut noin paljon onnitteluja samana päivänä. Toisaalta en ole synttäreitäni aiemmin tälleen julkisesti mainostanutkaan. Kakku oli hyvää ja maistuvaa tietysti, koska sen itse tein (Lidlin valmiin kakkupohjan hienoisella avustuksella). Viini virtasi ja laulu soi. Tai sitten ei.

Minulla on ihan kauhea (lievää dramatisointia) dilemma täällä töissä. Täällä on nimittäin semmoinen hemmo, suunnilleen minun ikäiseni, ja koska tyypin pituus on lähempänä kahta metriä, polveni alkavat ikävällä tapaa tutista hänen läheisyydessään. Meidän suhteemme alkoi vähän huonosti, josta syytän itseäni, enkä jaksa syitä selittää seikkaperäisemmin. Kaikkea tyhmää ja vähäpätöistä. Joka tapauksessa tilanne on se, että epäilen hänen pitävän minua tylynä ja epäkivana. Ja sehän ei sovi. Täällä kuitenkin melko varmasti kaikki muut pitävät minua kivana ja hyvänä tyyppinä, niin en mitenkään pysty sulattamaan sitä, että yksi ei pitäisi. Ja mitä kovemmin sitten yritän olla kiva, niin sitä törpömmin käyttäydyn. Vaikeaa tilanteesta tekee se, että emme ole mitenkään läheisiä työkavereita, joten ainut mahdollisuuteni osoittaa kivuuteni on joka aamu, kun törmäämme kahvihuoneen lähistöllä. Lähes konkreettisesti olemme törmänneet parina viime aamuna, ja olen saanut tuta hänen pituutensa. Mikähän alkukantainen reaktio sekin on, että olen ihan hyytelöä pitkän miehen lähietäisyydellä? (No en nyt tietenkään kaikkien, vaatii se vähän jotain charmiakin). Niin, siis kyseisellä tyypillä on lapsi (ja lapsella tod.näk. äiti), että sinällään tässä ei mitään romanttisia odotuksia ole ilmassa, mutta minusta pitää tykätä kuitenkin! Tilanne on siis todennäköisesti se, että hän luulee, että minä en pidä hänestä ja minä luulen, että hän ei pidä minusta, vaikka oikeasti kellään ei varmasti ole mitään ketään vastaan. Voi solmu!

Tällaisessa työympäristössä tunnen itseni toisinaan jotenkin erilaiseksi ja omituiseksi. En vaan kerta kaikkiaan jaksa aina tuollaista naisten kalkatusta. Tuntuu, että olen jotenkin vääränlainen, kun en itse osaa enkä jaksa kalkattaa. Siis kalkatuksella tarkoitan sellaisia ihan täydellisen tyhjiä lauseita, joita täytyy päästellä suusta vain puhuakseen, vaikka ei ole mitään sanottavaa. En ole ikinä osannut puhua sellaisia. Osaan kyllä smalltalkata säästä ja muusta tarpeen vaatiessa, mutta tyhjän jauhaminen ei ole minun juttuni. En myöskään jaksa keskustella lapsista tai koiran anaalirauhasista tai laihduttamisesta tai vaatteista, koska ne eivät kiinnosta kovinkaan paljoa. Sanokaa vaikka tylsäksi ja epäsosiaaliseksi. Ulkonäkökeskeisyyskin ahdistaa toisinaan. Tietyt naishenkilöt oikeasti päivittäin skannaavat kaikki päästä varpaisiin, että mitä on päällä ja miltä näyttää. Ja kaikki epäkohdat ja lihomiset ja laihtumiset on pakko mainita ääneen. Selän takana, tietysti. Kerran muuten yksi oli äitiysloman aikana laihduttanut itsensä pienemmäksi entisistä mitoistaan ja naiset täällä kehuivat miten kaunis kyseinen henkilö on nyt laihdutettuaan. Minusta hän näytti lähinnä aneemiselta ja tykkäsin paljon enemmän siitä vähän pyöreämmästä ja pehmeämmästä ulkonäöstä. Kun mistään ylipainoisesta ihmisestä ei kuitenkaan ollut kyse.

No joo, pakko vähän avautua, kun jotkut asiat rasittavat joskus niin kovasti. Olen tänään vähän väsynyt ja ärtyisä. Sää vaikuttaa selvästi mielialaan. Ylähuulessa on kirkkaanpunainen näppy, eikä minulla ole mukana mitään peitemateriaaleja. Ja farkutkin haisevat tänään oudoille.

Tänne jäätyy.