Olen lukenut tänään parisuhdeväkivaltaa käsittelevää kirjallisuutta. Tiesittekö, että naisiin kohdistuva fyysinen parisuhdeväkivalta on Suomessa kolme kertaa yleisempää, kuin vaikka Ruotsissa? Tiesittekö, että rikkaista länsimaista Suomessa kuolee naisia väkivallan seurauksena toiseksi eniten heti USA:n jälkeen? Kotona tapahtuvista pahoinpitelyistä 90 % kohdistuu naisiin ja 90 % tekijöistä on miehiä. Miehet taas joutuvat väkivallan kohteeksi useimmiten julkisilla paikoilla (snagarijonossa?) ja yleensä tuntemattoman henkilön toimesta. Toisin sanoen katu on tilastollisesti naiselle turvallisempi paikka kuin koti, ja miehelle taas päinvastoin. (Tässä puhutaan nyt siis aikuisista ihmisistä, lapset ovat tilastoissa lukunsa erikseen).

Itse en ole onneksi koskaan joutunut parisuhde- tai minkään muunkaan fyysisen väkivallan uhriksi, minua ei siis ole koskaan lyöty. (Paitsi ehkä siskon toimesta pienenä, mutta jätetään se nyt laskuista). Miten harvinaista se on? Kerran tosin meinasin saada turpaani silloisen heilani toimesta. Hän otti minua kurkusta kiinni, piteli nyrkkiä naamani edessä ja tuijotti hullunkiilto silmissään. Minä tuijotin hievahtamatta takaisin lähes yhtä kiivaana ja puhisin, että no vittu lyö, anna tulla vaan. En sillä hetkellä oikeasti tunnistanut sitä ihmistä enää, kenen silmiin katsoin, se katse oli jotain niin pimeää. Tämä tapahtui siis baarin ulkopuolella ja lähti tilanteesta soitanko taksin vai en. Lähistöllä oli joku nuori pariskunta, jonka naisosapuoli alkoi huutaa, että hei lopeta, päästä irti siitä, johon tilanne sitten päättyikin. Alkoholilla oli osuutta asiaan, mutta se on tosi huono puolustus. Saman illan aikana päästiin vielä jonkinlaiseen sopuun, kunnes yöllä sain puheluita, joihin en vastannut, ja tekstiviestejä "tapan sut, jos et vastaa". Olin muuten aika peloissani silloin. Seuraavana päivänä sain myös anteeksipyynnön, mutta olin kuitenkin tästä läheltä piti -tilanteesta aika perinpohjaisesti vihastunut antaakseni anteeksi. No, sittemmin olen antanut anteeksi ja olemme yhä ystäviä, eikä kyseinen herrasmies ole uskaltanut toiste koskea minuun muuten, kuin hyvät mielessä.

Toinen hirvittävämpi tapaus kävi joskus yli vuosi sitten, enkä tiedä liittyikö se sen enempää fyysiseen kuin henkiseenkään väkivaltaan, mutta säikäytti ainakin perinpohjaisesti. En oikeastaan tiedä haluanko edes kirjoittaa tästä, mutta noin niinkuin lyhyesti kerrottuna sain jonkun sekopään perääni kaupungilla. Heppu ei tehnyt muuta kuin tuijotti matkan päästä, mutta seurasi kyllä sitten joka paikkaan tuijottamaan. En tähän päivään mennessä tiedä, mitä se olisi oikein halunnut minusta, enkä oikeastaan välitäkään tietää. Sitä vaan jäin miettimään, että jos pelkkä mielipuolinen tuijottaminen tuntui niin pahalta ja teki minusta sätkyn, niin miten pahalta se mahtaa tuntua, jos joku käy ihan oikeasti päälle? Korneinta tässä jutussa oli se, että muistan kirkkaasti muutamaa hetkeä aiemmin ajatelleeni, miten Tampere on niin hyvä kaupunki, kun ei täällä tarvi pelätä. En ole nähnyt kyseistä sekopäätä tuon päivän jälkeen, vaikka aika pitkään luulinkin näkeväni sen joka paikassa, paitsi sitten eilen. En muista enää tarkasti miltä se näytti, joten en voi olla varma oliko kyseessä sama tyyppi, mutta pelästyin ainakin aivan sairaasti. Edessäni parin metrin päässä seisoi yhtäkkiä jotakuinkin yhtä typerän näköinen kaveri, irvisti omituisesti ja lähti kävelemään perääni. Kävelin vähän matkaa eteenpäin ja pysähdyin. Tyyppi onneksi jatkoi matkaa ohi, joskin se tapahtui vähän liian hitaasti, niin että meinasin ehtiä saamaan sydänkohtauksen siinä ajassa. Poukkoilin sydän hakaten ja jalat tutisten jonnekin ihan toiseen suuntaan, ja vilkuilin perääni vainoharhaisena. Joku mieshenkilö siinä lähistöllä katsoi minua aika pitkään, näytin varmaan lähinnä peuralta ajovaloissa. Pääsin kotiin onneksi turvallisesti, enkä eilen illalla enää oikeastaan edes ajatellut asiaa, paitsi sitten kun sammutin valot ja menin nukkumaan. Selviydyin yöstäkin hengissä ja nyt sitten avauduin asiasta täällä, ja oikeastaan voisin nyt unohtaa taas koko asian.

No, onnekas kai saan kuitenkin olla, että tällaiset uhkaavat tapaukset elämässäni ovat jääneet kahteen. (Tyhminä teinivuosina tietysti olen todennäköisesti ollut monta kertaa vaarallisemmissakin tilanteissa, mutta silloin kun sitä ei tajua itse, niin se ei myöskään pelota). Jotkut toiset ovat saaneet ja ottaneet turpaansa useampaankin otteeseen, jotkut elävät jatkuvan henkisen väkivallan alla ja niin edes päin. Olen kyllä sen verran vainoharhainen nykyään, että sydän pomppaa kurkkuun heti, jos joku mieshenkilö tuijottaa jossain vähän liian pitkään ja intensiivisesti. Paitsi tietysti jos kyseessä sattuu olemaan joku erityisen miellyttävän näköinen/oloinen tyyppi.

Taidankin nyt etsiä koneeltani sen Reissumies-mainoksen, katsella sen ja ajatella taas mukavampia asioita. Kuten kesää ja ruisleipää... ;)

Pus pus!