Niskaan sattuu nyt juuri niin kovin, että olo on tosi tuskainen, eikä varmaan pitäisi ainakaan istua tietokoneen ääressä. Tämäkin vielä. Eikä ole sitä hovihierojaakaan. Mur mur mur.

Fyi, inhoan mustasukkaisuutta. Inhoan sitä, että minusta ollaan mustasukkainen (ihan vähän saa tietty olla), mutta vielä enemmän inhoan sitä, että olen itse mustasukkainen. Etenkin kun syy on niin absurdi ja typerä, kuin nytkin on. Vihaan sitä tunnetta. Yäk.

Ja kun nyt pääsin valituksen alkuun, niin nillitän vähän siitä mistä eilen jo olin ajatellut nillittää. Nimittäin siitä, että en pysty ymmärtämään osaa ystävyyssuhteistani. Tai kaverisuhteista, miksi niitä nyt sitten voikaan kutsua. En ymmärrä sitä, että jostain syystä näiden ihmisten kanssa yhteydenpito on aina minun vastuullani. On toki muutama ystävä, joista en pääsisi varmasti eroon, vaikka haluaisinkin (en tosin halua), mutta sitten loput...

Minussa on pakko olla joku perustavaa laatua oleva vika, koska tämä on niin yleistä. Vaikka olisi kuinka kivaa, kun naamatusten ollaan, niin siitä huolimatta seuraavaa yhteydenottoa ei kuulu tai uutta tapaamista ei sovita, ellen itse ota sitä asiakseni. Joskus mietin, että olenko vaan niin hemmetin tyhmä, että en tajua, ettei toinen viihdykään minun seurassani. En vaan kerta kaikkiaan ymmärrä mitä teen väärin. Kadehdin ihmisiä, joille ystävystyminen tuntuu olevan ihan älyttömän helppoa. Joidenkin ei tarvitse itse nähdä yhtään vaivaa ystävien saamiseksi, kun ihmiset joukoittain soittelevat ja meilailevat ja tahtovat tavata. Esimerkiksi paras ystäväni kuuluu näihin ihmisiin, joihin kaikki rakastuvat iästä ja sukupuolesta riippumatta.

Tässä iässä nyt en välttämättä enää kauhean aktiivisesti kaipaa uusia ystäviä, mutta kyllä se välillä ottaa pattiin, kun ei niitä vanhojakaan näköjään saa pidettyä. Olen vaan nyt niin väsynyt ja kyllästynyt laittamaan viestiä tyypeille, että ehdittäiskö näkemään ja saamaan vastaukseksi, että joo olis tosi kiva nähdä! Mutta sitten jos pallo jää vastapuolelle, niin ei tapahdu enää niin mitään. Siksipä olenkin nyt päättänyt kylmästi olla ottamatta oma-aloitteisesti yhteyttä enää tiettyihin tyyppeihin. Katsotaan sitten kauanko saan odotella. Ehkä ikuisesti. What ever.

Ja siis jos tämän postauksen perusteella nyt joku ajattelee, että ei kai kukaan nyt jaksa kuunnella tällaista vinkumista, niin en tosiaankaan ole mikään ruikuttaja live-elämässä, tai mitään muutakaan sellaista. Olen mielestäni ihan normaali ja samanlainen kuin muut, mutta silti. Ääh. En ymmärrä. Ja tottahan minä pidän sisälläni kaikki negatiiviset fiilikset ja näytän vaan iloista naamaa, että "onpas kiva nähdä pitkästä aikaa". Vaikka oikeasti tekisikin kipeää.

Niinpä niin, mitenkäs se menikään. Enimmäkseen harmiton: Niin tylsä ja mielikuvitukseton, ettei se kiinnosta ketään.