Varoitukset:
  • Tämä postaus saattaa sisältää pieniä määriä dramatisointia, itsesääliä sekä pähkinää.
  • Postauksen henkilöt ovat fiktiivisiä.
  • Yhtään eläintä ei vahingoitettu tätä postausta kirjoitettaessa.


Huh huh, kun alkaa helpottaa. Olen kulkenut tässä nyt kaksi päivää niin naama kurtussa, että tänään iltapäivällä alkoi jo päätäkin särkeä ihan silkan naama nurinpäin olemisen vuoksi. Nukuin viime yönä (siis ti-ke yönä) aivan äärimmäisen huonosti. Kun vihdoin sain tönittyä itseni sänkyyn, heräsin joskus kolmen aikaan tukahduttavaan kuumuuteen ja levottomaan oloon. Kun olo oli taas viileä ja rauhallinen, ja sain vihdoin nukahdettua uudelleen, heräsin sydän hakaten uudelleen puoli viiden aikaan. Olin ehtinyt tunnissa nähdä kaksi unta, joista ensimmäinen oli vain ahdistava, mutta se muuttui pian toiseksi uneksi, joka oli täyttä painajaista. Nousin ylös vähäksi aikaa lukemaan blogeja. Ulkona oli jo melkein valoisaa, kun pääsin vihdoin takaisin Höyhensaarille. Tänään aiemmin päivällä fiilikset olivat sitä luokkaa, kuin joku olisi repäissyt sydämen rinnastani ja heittänyt sen suoraan kolmospesälle. Otin sitten pienet tirsat tuossa illalla, ja herättyäni maailma on näyttänyt taas huomattavasti valoisammalta. En minä oikeasti ole ruttunaama. Ihan joskus vaan.

Eilinen ilta meni sängyssä maatessa ja itsesäälissä kierien. Osittain siksi, että niskani oli niin kipeä, ja osittain siksi, että vaan vitutti niin paljon. Jos olisin yhtään itsetuhoinen ihminen (mitä en ole), niin olisin voinut vaikka yrittää tuhota ainakin jotain itsestäni. Sen verran miellyttävältä tuntui ajatus olemassaolemattomuudesta. En mitenkään erityisesti tahdo kuolla, joskus tahdon vain lakata olemasta olemassa. Silleen huomaamattomasti. Pyyhkiytyä vain pois. Jotkut ehkä tietää sen masentavan tunteen, kun oma elämä tuntuu paskalta ja täysin turhalta, ja sitten näkee tulevaisuudessa vain loputtoman jonon samanlaisia paskoja ja turhia päiviä. En sitten lopulta kuitenkaan edes itkenyt kovin paljoa. Sekin otti päähän, koska olisin halunnut itkeä vaikka valtameren, mutta kyyneliä ei vaan lopulta tullut. Jotenkin näen aina itseni ulkopuolelta niissä tilanteissa ja tajuan, miten kornia se kaikki oikein on. (Ihmisillä on hei oikeitakin ongelmia!)

Positiivisuus on perseestä. Itsesäälissä kieriskely on joskus ihan hyvääkin vaihtelua. Sitä tekee ihan siitä kieriskelemisen ilosta ja ruokkii sitä paskaa oloaan yhä enemmän ja enemmän. Minua ei eilen illalla rakastanut kukaan, eikä kukaan tahtonut olla ystäväni. Ikävöin kaikkia ihmisiä, niin live-elämäni kuin virtuaalielämänikin tuttuja. (Jos en ole muistanut sanoa, niin olette kovin tärkeitä joka iikka). Ikävöin jopa exääni, mikä suurilta osin varmaankin johtui edellisenä yönä (siis ma-ti yönä) näkemästäni unesta. En niinkään ikävöinyt häntä rakastettunani, vaan sinä ystävänä, joka hän minulle oli erottuamme. Meillä oli ehkä kivointa ikinä ja viihdyimme toistemme seurassa parhaiten ikinä sen jälkeen, kun päätimme lakata olemasta pariskunta. Sitten sekin yhteydenpito tyrehtyi. Enkä mitenkään voi vaatiakaan häneltä enää yhteydenpitoa nykyisin. Kuulostaisihan se vähän oudolta, että "isi lähtee nyt tapaamaan yhtä tätiä, jonka kanssa nuorena miehenä seurusteli viisi vuotta"...

Ja sitten vielä sekin, että voisiko joku antaa neuvoja? Jos sitä alkaa tykätä jostain tyypistä ihan überpaljon, niin paljon, että ei enää oikeastaan osaa muuta kuin odottaa jonkinlaista viestiä tai elonmerkkejä kyseiseltä tyypiltä, mutta se ei kuitenkaan tykkää minusta überpaljon, vaan ehkä ihan vain semipaljon, niin miten sen überpaljon tykkäämisen saisi lopetettua ja palautettua sen sille semipaljon-tasolle? Silleen, että tykkää tosi paljon ihan vaan kaverina, mutta kuitenkin silleen, että ihan sama?

Sitten minä olen vielä niin vainoharhainenkin, että pelkään nyt, että olen tällä ruttuilullani suututtanut tai kyllästyttänyt tai jollain tapaa tahattomasti loukannut erästä toista henkilöä. Pääni helisee kuin romukoppa. (Korostan, että nämä fiktiiviset hahmot saattavat olla osa fiktiivistä live-elämääni, ettei kenenkään tarvitse nyt alkaa miettimään mitään).

Pienempänä muuten tykkäsin siitä tunteesta, kun makaa selällään ja kyynel valuu silmästä poskea ja ohimoa pitkin. Se etenee milli milliltä ja pikkuhiljaa lähestyy korvaa. Lopulta se solahtaa sisälle korvaan tai korvanlehden mutkaan tai jonnekin ja tuntuu hassulta. Nykyisin inhoan sitä tunnetta, niin että en voi itkeä selälläni maaten.

Tulipas sekava postaus. Lupaan kuitenkin lopettaa valittamisen tähän. Huomenna on kiva päivä. (Tai siis tänään, koska olemme jo näköjään torstain puolella).


Sinä armias taivahasta,
tue jokaista pientä lasta,
tämä ei ole laulu pahasta,
tämä ei ole laulu pahasta.
Sinä armias taivahasta,
tue jokaista pientä lasta,
jos on onneton, on ainakin
toivoa paremmasta.

(Maj Karma - Rukous)