Vanhemmillani on niin isot nojatuolit, että mahdun makaamaan niihin selälläni. Siis tietysti pää toisella käsinojalla ja jalat toisella. Eilen makoilin ilta-auringon paistaessa siinä selälläni, kissa nukkui selkänojan päällä. Tunsin itseni samaan aikaan oudolla tavalla onnelliseksi ja surulliseksi. Surumielisyys johtui siitä, että nojatuolin sijasta olisi ollut paljon kivempi makoilla jonkun pojan sylissä.

Tältä planeetalta löytyy yksi poika, johon olen ihan korviani myöten ihastunut. Se poika on ihan mielettömän söpö ja ihana. Sillä on ihanat enkelinkiharat. (Väitän, että tämä on ihan melkein täydellinen sattuma, en oikeasti valikoi ketään hiusten perusteella!) Se poika on fiksu ja samaan aikaan kuitenkin juuri sopivan rock minulle. Se on kiva, kiltti ja ystävällinen.

Koko juttu kuitenkin kaatuu omaan mahdottomuuteensa, tai eihän edes ole mitään juttua. Meillä on välimatkaakin ihan liian monta sataa ja kymmentä kilometriä. Ihastuin siihen poikaan heti ensi jutskauksella. Se poika on ystäväni ystävä ja sitä kautta tultiin jutelleeksi mesessä. Minulle ei ole mitenkään tyypillistä ihastua kehenkään, jota en ole tavannut livenä. Viime kesänä me tavattiin ihan oikeasti ja sydänparkani alkoi rummuttaa, kuin duracel-pupu. Ja rummuttaa muuten vieläkin, koska duracel-pupuhan jatkaa ja jatkaa ja jatkaa...

Eihän siitä mitään tullut silloin, eikä varmaan tule koskaan. Minä pidän muurit pystyssä, koska en kestä torjutuksi tulemista. En uskalla lähteä edes yrittämään. Tämä on valitettava tosiasia. Enpä voi koskaan tietää olisiko tunteet molemminpuoleisia, koska pelkään liikaa. Silti se poika tuntuu niin sopivalta näin minimaalisen tuntemisen perusteella. Ja voinhan olla väärässäkin. Onpa elämä vaikeaa.

Tukahdutan siis tunteeni. En edes ajattele sitä poikaa joka päivä, en välttämättä joka viikkokaan. Eilen tulin sitten ajatelleeksi. Mutta näin se vaan on ja näin se menee. Minä tykkään ja hän on siellä jossain, mutta ei mun (PMMP:tä mukaillakseni). Jotenkin hassusti ajattelen kuitenkin, että jos meidän kuuluisi olla yhdessä, niin me vielä joskus ajaudutaan yhteen. Näinhän se ei ole. Pystyn kyllä tehokkaasti torpedoimaan jokaisen hyvän jutun elämässäni.

Yksi huono puoli siinä pojassa on. Nimittäin kun olen tuon kiharafetissin lisäksi heikkona pitkiin miehiin (kuten joillekin teistä on saattanut käydä ilmikin jo). Se poika ei ole minua montaakaan senttiä pidempi. Olen itse naiseksi suhteellisen pitkä (n. 1,7 m), no ainakin keskimittaista naista pidempi. Minusta on kauhean kiva tuntea itseni pieneksi miehen kainalossa. Miehen täytyy olla iso ja turvallinen karhu, joka suojelee naistaan. Minusta on ihana kurottua varpailleni antaessani miehelle pusun. Ja kaiken tämän lisäksi minusta olisi kiva käyttää tolppakorkoja tai paksupohjaisia kenkiä tuntematta itseäni hongankolistajaksi miehen rinnalla. No mutta aina ei voi voittaa. Jos pitäisi valita korkkareiden tai tämän pojan välillä, niin valitsisin kyllä sen pojan.


Somebody to make me feel whole again
Somebody to make me want to love again
Somebody to make me see the sun again
Somebody to hold me, hold me
Until this life feels better

(Soil - Redefine)