Tänään tekeydyin ihmiseksi sen tavanomaisen zombien sijasta ja matkustin Hervantaan. Se oli jännittävää! Tunsin itseni tosi pieneksi, kun kävelin siihen rakennuskompleksin keskelle (kuva ei ole itse ottama). Yritin kuitenkin olla tosi cool ja pro ja zen, kun astuin ovista sisään. Kunhan ensin löysin oikeat ovet.
En kuitenkaan usko, että siitä poikii mitään jatkoyhteydenottoja. Vaikutti vähän siltä. Todennäköisesti näytän paperilla hyvältä, mutta toteutus tökkii, tai jotain... Työhaastattelu kesti 45 minuuttia ja loppuvaiheessa kurkkuni oli jo ihan totaalisen hiekkapaperia. Ja sitten se viimeinen kysymys: onko sulla täällä muuten ketään tuttuja töissä? Kuulin korvissani sen kohahduksen, mikä kuuluu, kun viimeiset 45 minuuttia vedetään vessanpöntöstä alas. Siltä varalta, että kyseinen tyyppi eksyy tänne blogiin (sehän tästä vielä puuttuisikin), niin sanon kuitenkin, että ottaisin työn vastaan enemmän kuin mielelläni. :)
Toipuakseni menin sitten pyörimään kirjakauppoihin. Mieleni teki ostaa Minhin suosittelema Adam Langerin California Avenue, mutta se oli niin tajuttoman kallis, että en raaskinut. Alkuperäistä versiota Crossing California ei näyttänyt olevan tarjolla, jos se olisi ollut halvempi. Pokkarinakaan en sitä löytänyt, en tiedä onko siitä sellaista olemassakaan. Höh. No ostin sitten pokkarina Torgrim Eggenin Sisustajan, koska olen siitä pelkkää hyvää kuullut.
En tiedä onko siinäkään mitään järkeä, että ostelen kirjoja enemmän kuin ehdin niitä lukea, mutta kirjojen ostelusta tulee aina jollain oudolla tapaa hyvä mieli. Ehkä saan ne kaikki luettua vielä joskus, viimeistään eläkkeellä sitten. (Kun olis ensin niitä töitä, joista jäädä eläkkeelle).
Mutta miten lyhyt muisti sitä voi ihmisellä ollakaan! Tärkein hommani kaupungissa tänään oli bussikortin lataaminen. No arvatkaapa onko se bussikortti nyt ladattu? No ei. Miten sen voi unohtaa siinä ajassa, kun kävelee Akateemisesta Stockalle? Niille tiedoksi, jotka ei Tamperetta tunne, että nuo sijaitsee siis ihan vierekkäin. Olen oikeasti sellainen haihattelija, että joskus vielä unohdan itsenikin jonnekin. Siskoni ihmetteli juuri viimeksi, kun yhdessä kaupungilla kuljeskelimme, että miten joku voi unohtaa noin nopeasti minne on menossa. Huolestuttavaa. Kymmenen vuoden päästä en varmaan muista enää omaa nimeänikään.
Kiva kuitenkin, että on näin keväistä. Lumet sulaa ja aurinko paistaa (no ei enää, kun se on jo laskenut). Linnut laulaa ja oravat säntäilevät eessun taassun. Tykkään kodistani, koska voin tässä tietokoneella istuessani samalla katsella ulos, ja tarkkailla lintuja ja oravia. Täällä on paljon oravia. Tykkään oravista.
Joskus ne oravat heittäytyvät vähän liiankin tuttavallisiksi ja yrittävät lähteä messiin, kun astun ulko-ovesta sisälle rappuun. Viime kesänä yhtenä päivänä pyöräilin töistä kotiin. Satoi vettä melkoisen kaatamalla ja yksi orava tuossa takapihalla ihan litimärkänä yritti hyötyä minusta pyrkimällä sisään pyörävarastoon. Sympatiani olivat oravan puolella ja aloin jutella sille. Enhän tietenkään voinut päästää sitä sisälle kuivattelemaan, vaikka kaveri yrittikin olla aika ovela. Yritin puhua sille järkeä päähän, että en voi päästää sitä pyörävarastoon, kun ei se pian osaa sieltä enää takaisin ulos. Maanittelin sitä ja lopulta jopa tiukasti käskin pysymään poissa pyörävarastosta. Sääliksihän sitä kävi, kun lopulta sain suljettua varaston oven sen kuonon edestä. Hyvähän minun oli mennä sisälle kuivaan ja lämpöiseen, niin.
Tuli sitten vasta jälkeenpäin mieleen, että en huomannut tarkistaa montako naapuria oli kuuloetäisyydellä. Mahtoi kuulostaa mielenkiintoiselta. Mahdoin saada pöhvelin maineen.
Ei vois kuulkaa vähempää haitata!
Kommentit