Tekee mieleni yöpolkata, mutta onko minulla mitään sanottavaa? No enpä voi väittää, että olisi. Huomiselle vaan nasahti vapaapäivä, joten ei tarvitse mennä nukkumaankaan.

Olen viettänyt laatuaikaa rakkauskarvapalloni kanssa. Hänen käsityksensä laatuajasta tosin on se, että aluksi minä silitän ja rapsutan ja kapsutan, ja lopuksi hän raatelee käteni kiitokseksi. Meinasin laittaa jotain kuvallista todistetta aiheesta, mutta eihän täällä ole photoshopia, enkä viitsi alkaa pelaamaan minkään photo editorin kanssa. Että ehkä ensi viikolla sitten. Or not.

On se vaan omituista olla täällä vain yhden kissan kanssa. Jokainen kissa on niin erilainen, ihan omia persooniaan. Nukkuessa ei enää herää siihen, että jalkopäästä kuuluu kurrr, koska olen potkaissut jotakuta. Kun avaan liinavaatekaapin oven, kukaan ei enää juokse sinne oikopäätä. Kukaan ei ole enää jatkuvasti tunkemassa syliin, eikä kukaan vastaile enää juttuihin naukumalla. Ruokaa kuluu puolet vähemmän, mutta annospussit on silti samankokoisia, ja hiekka-astialla on puolet vähemmän siivottavaa. 10 vuotta oli liian lyhyt aika.

Sen siitä saa, kun tähän aikaan yöstä jakaa ajatuksiaan. Menee tunteiluksi. Blogien suosikkilista venyy ja vanuu, kaikki päivittävät ihan hulluna, mutta en jotenkin ole viime aikoina jaksanut lukea kovinkaan montaa niistä. Vika ei missään nimessä ole kirjoittajissa, ehkä olen vaan liian levoton mieleltäni. Torstaina olisi yksi tentti, mutta en ottanut edes tenttimatskuja mukaan. Vaihtoehtoina on siis joko lykätä tenttiä tai käydä huomenna kotoa hakemassa prujut. Välimatkaa on huimat parikymmentä kilometriä. Päätöksiä...

Argh. Tahtoisin muutoksia. Tahtoisin säätöä. Edes jotain sutinaa. Äkkiä mulle tänne sutinaa!