Blogikierroksellani olen havainnut, että pääkaupunkiseudulla on ollut jonkunlainen blogimiitti. Blogeissa käydessä on taas pitänyt väistellä roiskeita pisaratartunnan pelossa, kun bloggaajat ovat lipsineet toisiaan. Kun kaikki ovat niin kauniita ja ihania ja kivoja, kiitos kiitos kiitos. Ei siinä mitään. Olen vain kateellinen.

Muutama bloggaaja on suoraan tai epäsuorasti väläyttänyt minulle mahdollisuutta tapaamisesta. En ole toistaiseksi tarttunut kenenkään syöttiin. Enkä kyllä uskaltaisi lähteä minnekään blogimiittiin ainakaan. Olisin melko varma, että ensinnäkään kukaan ei edes tietäisi siellä kuka minä olen. Ja toisennakin olisin varma, ettei kukaan julkilipsisi takamustani sen tapaamisen jälkeen, koska olisin niin hemmetin tylsä ja räjähtänyt ilmestys. Sitä paitsi minusta on epäuskottavaa, että jokainen bloggaaja olisi niin ihana, kuin väitetään. Täytyyhän jonkun nyt olla ärsyttävä kusipää. Se on suorastaan tilastollinen välttämättömyys. Näistä tapauksista ei vain ilmeisesti hiiskuta ääneen.

Ai niin, siitä kirjasta piti kertoa. Luin siis tässä tällä viikolla reilussa vuorokaudessa kirjan. Ensimmäisenä yönä luin sitä kolmeen asti ja seuraavana yönä neljään asti aamulla. Mutta kun oli pakko lukea siihen viimeiseen pisteeseen saakka. Kyseessä oli siis Torey Haydenin Aavetyttö (Ghost Girl). Torey Hayden on usalainen psykologi ja erityisopettaja, ja tuo kirja on aivan tosi tarina. En tee juonipaljastuksia, mutta kerron, että kirja kertoo pienestä tytöstä, joka ei puhu koulussa. Ja kun tyttö sitten alkaa puhua, niin kaikenlaisia karmeuksia paljastuu. Kirja oli samaan aikaan todella koukuttava ja kammottava. Oikeastaan minun oli pakko lukea itseni aivan sippiin, jotta nukahdan välittömästi valojen sammuttamisen jälkeen, koska muuten nurkissani olisi varmasti ruvennut hiipimään kaikenlaisia mörköjä. Tekisi mieleni kyllä ihan hillittömästi lätistä kirjasta enemmänkin, mutta en halua pilata kenenkään jännitystä. Etenkään siskoni, jolle samaisen kirjan tuuppasin eilen. Mutta suosittelen kirjaa kaikille, joilla ei ole mitään karmivia tositarinoita vastaan.

Huomenna taas maanantai. Mihin ihmeeseen nämä viikonloput aina menevät?