Tämä runo muistui eilen mieleeni, kun luin Nadja Pyykön kuolemasta. Runo oli minulle jonkinlainen henkireikä nuorena, tai ainakin kovin tärkeä. Pidän siitä yhä. Olen kirjoittanut tämän päiväkirjani takasivulle todennäköisesti marraskuussa -94, jolloin olin siis 16-vuotias.


Nuoruus!
Kaiken pitää olla sille siivekästä,
siivekästä ja veristä!
Sillä on kiire muuttamaan maailmaa,
että se on valmis siihen
heti kun on käynyt eteisessä
ja nähnyt avaimenreiästä sisään...
"Maailma! Kyllä se tiedetään!
Se on avaimenreiän muotoinen."
Niin se huutaa, Nuoruus,
kuulee korvissaan oman sydämensä lyönnit:
"Maailman sydän lyö! Ettekö te kuule?"
Kaiken pitää olla siivekästä!
Siivekästä ja veristä!
Ja se joutuu aina petetyksi,
tai pettää itse itsensä,
kumpaankin se on valmis,
ja kaikkeen.

Kun kompastut omiin jalkoihisi
älä sano sitä kohtaloksi,
sido ensin kengännauhasi.

-Arto Melleri-